Turin petos
Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti. Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.
Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa siltaa kohti.
Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja tämän seuralaisen katseilta.
Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.
Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan. Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat lopulta sillan yläreunan tasalle.
Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.
Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen edullisesta otteestaan.
Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi, jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.
Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen. Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin. Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa — se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen. Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.
Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven yläpuolella kohovia vuoria kohti.
* * * * *
Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli, kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut, alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää ruumista.
Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen — keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa kiipeävän miehen perässä.
Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen, uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen, melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.
Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.
»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita, mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä. Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»
Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan — Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?
* * * * *
Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.
»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat köydet, joilla hänet oli sidottu».
Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.
»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu
Nunpojan.»
»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.
Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.
Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.
Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa. Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin — hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt. Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.
Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi. Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.
»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin
Nu Nunpoikaa.»
Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä hyväkseen.
»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen, mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa minua.»
Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli valmis hyväksymään sen.
»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta. Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»
Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen, että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden partaalta.
Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.
Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.
Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että hekin meloivat verkalleen etelää kohti.
Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä; toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.
Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.
Niinpä Tur seurasi ääneti edessä liikkuvaa venettä suoraan merelle. Nat-ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän matkan päässä. Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan pois rannikolta. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa veneen vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän matkatessaan etelään, kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi hyrskyjen pitänyt kuulua veneen oikealta puolelta.
»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi olla oikealla.»
Tur naurahti.
»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul käsitti nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä jonkinlaista tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut sen aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka verhosi veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:
»Kuka sinä olet?» kysyi hän. »Mihin viet minua?»
»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta huomaamatta.
Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen aaltojen loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä rannikko se oli? Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli tottunut luottamaan suuresti hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka avulla hän määritteli paikan ja suunnan maalla, mutta vaikka siitä ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä, pelasti se hänet kuitenkin toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa nykyajan tavallisen ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken järjellisen ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös tiesi, ettei mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan. Sentähden täytyi aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta niistä saarista, joiden hän varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana mannermaasta. Hän ei osannut sanoa, mitä saarta he lähestyivät, mutta jokainen niistä oli hänen mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.
Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta, johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet tänne, koska hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa kynsissä. Hänen heimonsa ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi apuun eikä kostaisi.
Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen sen nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja veti aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi takaisin valtamereen.
Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli häntä kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti yön pimeydessäkin hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen.
»Tule», sanoi Tur. »Tule miehesi luokse.»
Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse, halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran ja hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies hoippuroi huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa osui kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi pelästyneen peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään varjostoon.
Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan; mutta vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen kontolleen, takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni ja jätti hänet hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja lähti astelemaan ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.
Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa pitkin ja hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja kostonhalua. Jos hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö henkensä hänen sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä käsiksi tytön kurkkuun, sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa rauhassa erääseen puuhun ihan varjoisan viidakon laitaan. Päivän koittoon asti hän olisi siellä turvassa Turilta yhtä varmasti kuin jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään. Puolisen tuntia myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä kauempana sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt sen, kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi säästynytkään!
Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa pakenevan Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi kahta vinhemmin. Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon laidassa. Mies juoksi eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä uhkuvan huudahduksen. Se kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean kiljahduksen jähmettämällä. Tur kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan isoksi luolaleijonaksi, joka seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin onneksi oli peto vastikään hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa pelästynyttä miestä, ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin kyyristyi, väristen ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja kalastaja — hän ei ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen metsästäjät, vielä syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.